Sid Meier’s Civilization II (1996)

Kehittäjä / Julkaisija : Microprose


Eräänä päivänä reddit.com-käyttäjä Lycerius ilmoitti pelanneensa yhtä ja samaa Civlization II -peliä yli kymmenen vuotta. Pelin ajanlaskussa mentiin jo vuodessa 3991, jolloin maailma oli muuttunut tuhansia vuosia jatkuneen ydinsodan seurauksena saastuneeksi ja tyystin elinkelvottomaksi jätevuoreksi, jossa kolme supervaltaa, Viikingit, Amerikkalaiset ja Keltit jatkoivat ikusta sotaansa. Lyceriuksen postaus keräsi valtavasti lukijoita ja siitä tuli pelimaailman legenda. ”Ikuisen sodan” (Eternal War) ympärille kehittyi kukoistava faniverkosto, jossa kolmen supervallan mittelöistä muun muassa sepitettiin fan-fictionia, ja innostuneimmat suunnittelivat jopa tekevänsä aiheesta Fallout 2 -henkisen RPG:n. Tämä tarina on tosi, ja vaikka ei olisikaan, se voisi hyvin olla, ja sellaisena se kuvastaa hyvin sitä antaumusta ja intohimoa, jolla monet yhä heittäytyvät tämän jumalaisen pc-pelin vietäväksi!

Civilization II ilmestyi vuonna 1996. Ostin pelin tuohon aikaan valtakunnallista arvostusta ja ihmetystä nauttineesta Itäkeskuksesta ja rakastuin siihen välittömästi. Muut Civit ovat sittemmin tulleet ja menneet, mutta tämän kakkosen pariin palaan aina uudestaan ja uudestaan. Ja sitä voi lätkiä vuoron pari vaikkapa työnteon tai muun dataamisen ohessa, hieman kuin pasianssia tai miinaharavaa. Ainakin teoriassa siis, sillä tosiasiassa Civ kakkonen vie minut aina totaalisesti syövereihinsä, ja alkoholistin tapaan en kykene hallitsemaan addiktiotani ennen kuin silmiä ja päätä särkee, syöminen, juominen ja muut biologiset toiminnot on unohdettu ja silti on pelattava vielä… yksi… vuoro…

Civilization kakkosen suunnittelusta ei vastannut enää Sid Meier, vaan Brian Reynolds työryhmineen. Periaatteessa Civ kakkonen ei kuitenkaan mullistanut alkuperäisen pelin konseptia juurikaan. Grafiikat tarkentuivat ja mukaan tuli rumia CGI-videoita, joita tosin tuolloin pidettiin tegnologisen kehityksen korkeimpina ilmentyminä. Ei mitään ihmeellistä, mutta jotenkin palaset vain loksahtivat paikalleen ja ykkösen karkeahko timantti tuli hiotuksi. Syntyi ajaton klassikko, joka ei osoita lainkaan vanhenemisen merkkejä, vaikka tulee pian pelien mittakaavassa jo varsin miehekkääseen ikään: 20 vuotiaaksi!

Itse peliin on tullut monenlaisia pikkulisäyksiä, jotka eivät sinänsä muuta mitään pelimekaniikassa, mutta tuovat mukaan mukavasti lisää syvyyttä ja strategiaa. Maastoon on esimerkiksi tullut uudenlaisia resursseja, kuten mausteet ja silkki, ja settlerien rakentamien kastelujärjestelmien (irrigation) lisäksi ruoantuotantoa voi lisätä maanviljelyksillä (farm). Myöhemmässä vaiheessa voi myös rakentaa lentotukikohtia, joista pommikoneet ja (ydin)ohjukset pääsevät kätevästi tuhoisille retkilleen. Kaupunkeihin voi tietysti rakentaa paljon uusia rakennuksia ja ”ihmeitä”, kuten Vapaudenpatsaan tai Sun Zin sotataidon akatemian.

Sota on Civilizationeissa joko välttämätön paha tai sitten näppärä ”jatke politiikalle”. Kakkonen vyörytti sotatantereelle monenmoista uutta härveliä, kuten stealth-pommittajat, risteilyohjuskset ja meriä halkovat AEGIS-risteilijät. Näitä ja vaikka lentotukialuksia ja merijalkaväkeä soveltamalla kakkosen moderni sodankäynti tulee ainakin suurstrategisessa skaalassa yllättävän lähelle ihan oikeita nykypäivän sotatoimia. Taistelusta itsestään on tehty myös aavistuksen verran järkevämpää: kun Civ ykkösessä oli vielä teoriassa mahdollista, että keihäin aseistautunut falangi onnistui voittamaan vaikkapa tankin, ei kyseinen herooinen suoritus onnistu enää kakkosessa ”tulivoiman” ja ”hitpointtien” vuoksi.

Kakkosen kenties turhin, mutta kuitenkin melko hulvaton uudistus on korkea neuvosto (high council), joka antaa lausuntoja pelaajan valtakunnan tilasta. Nämä b-luokan näyttelijöiden roisisti ylinäyttelemät neuvonantajat ovat hauskoja ja kaippa heidän ohjeistaan voi jotain saada irtikin. Kenties mieleenpainuvin on maskuliininen armeijaa edustava kuulapää, joka raivoaa aina kovaan ääneen muurien rakentamisen tai sotilaiden kouluttamisen puolesta, mutta mukana on myös stereotyyppisen kiero diplomaatti ja sliipattu bisnesmies, joka tarkastelee kaikkea ainoastaan kaupanteon ja kahisevan vinkkelistä.

Laitetaanpa lopuksi sitten vielä lyhyt kuvaus viimeisimmästä pelikerrastani. Olen normaalisti pelannut rauhanomaisella ja sovittelevalla strategialla – tarttunut miekkaan vasta viimeisessä hädässä ja pyrkinyt loistamaan vertaisteni joukossa sivilisaationi tieteellisillä ja kulttuurisilla saavutuksilla. Päätin tämänkertaisessa pelissäni pelata sikamaisella, machiavelliläisellä strategialla, jossa vastustajia käytetään härkskisti hyväksi rutistamalla viimeisetkin mehut ennen lopullista nujertamista. Sodin siis minkä kerkesin ja nuijin vihollissivilisaatiot maan rakoon aina kun tilaisuus sen salli, ja niinpä koko peli olikin käytännössä yhtäjaksoista sotaa kivikaudesta kuukävelyyn. Oikeastaan muunlaiset vaihtoehdot kävivät pian mahdottomaksi, koska muut valtionpäämiehet eivät uskoneet enää sanaani ja suostuivat rauhaankin vain, koska sotilaallinen mahtini oli käynyt kertakaikkiaan liian ylivoimaiseksi.

Kun avaruusalukseni oli lopulta lähetetty onnellisesti, ja maa-planeetan tapahtumista autuaan tietämättömänä matkaan, kruunasin saavutukseni rajoittamattomalla ydinsodalla. Pirun espanlajaiset kun olivat olleet piikkinä muutoin dominoimani mantereen lihassa läpi vuosituhansien, mutta nyt – kun tiesin voittoni varmistuneen – heidät murjottiin kymmenillä, ellei sadoilla ydinkärjillä kauttaaltaan saastuneeksi rauniohelvetiksi… Mahtavan virkistävää ravistella välillä totunnaisia pelaamistapojaan 😉

En voi oikein mitään sille, että tämä arkaainen Civ-pelien esi-isä on minulle se Civilization. Toki myös uusin Civ 5 ja erityisesti Civ 4 ovat pelisarjan erinomaisia edustajia, mutta kenties niiden skaala on makuuni liian suuri. Kakkonen on sekä käyttöliittymänsä, että pelimekaniikkansa puolesta täydellisesti balansoitu: pelaajalla on niin sanotusti pallo ja pelin suuri kuva koko ajan hallussa. En osaa puristaa tarkoin sanoiksi miksi näin on, ja suosittelenkin siis vain pelottomasti ainakin kokeilemaan.

Ai niin! Civ kakkosessa on myös moninpeli. Ihmisvastustajan kanssa taktikointi on äärimmäisen hauskaa ja jännittävää, mutta yksi ottelu kestää  kokemukseni mukaan suunnilleen yhtä kauan kuin oikean sivilisaation kehittyminen… Suosittelen sitä vain elämänsä lopullisesti menettäneille nolifeille, ja mielummin nuoremmille sellaisille. Me vanhemmat emme näet enää välttämäti ehdi nähdä pelin loppua…

 

Sid Meier’s Civilization (1991)

Kehittäjä / Julkaisija: Microprose


Puhuttaessa strategiapelaamisesta isolla, ns. suurstrategian tasolla on mahdotonta olla mainitsematta Civilization-pelisarjaa. Itseasiassa väittäisin, että puhuttaessa 90-luvusta ylipäätään on mahdotonta olla mainitsematta Civilization-pelisarjaa, mutta tässä saatan joidenkin mielestä liioitella. Niin tai näin, Civilization ja sitä seurannut erinomaisten pelien sarja – nyt mennän jo osassa viisi – kuuluu ehdottomasti jokaisen spelimiehen yleiscivistykseen! Civlization oli ensimmäisten pelien joukossa synnyttämässä ja popularisoimassa niin kutsuttua 4X-strategiapelien (eXplore, eXpand, eXploit, eXterminate) genreä, johon sillä oli perustavanlaatuinen vaikutus.

Civilization-franchise on lähtöisin yhden tietokonepelaamisen pyhistä karaktereista, Sid Meierin, visioista, ja se sikisi yhdestä ysärin pyhimmistä julkaisijoista, Microprosesta. Meier ammensi ideoita samannimisestä lautapelistä, mutta laajensi sen skaalan huomattavasti massiivisemmaksi. Civilizationin vaatimattomana tavoitteena kun on ohjata yksi seitsemästä sivilisaatiosta ensimmäisestä alkeellisesta kaupunkivaltiosta avaruusalukseen, jolla lähetetään ensimmäiset siirtolaiset matkaan kohti vierasta tähteä. Peli alkaa siis neoliittiselta kivikaudelta, vuodesta 4000 eaa. ja päättyy 2000-luvun alussa kattaen ihmiskunnan koko historian ja sen teknologisen, kulttuurisen ja aatteellisen kehityksen sillä välillä. Kivikirveinen soturi kehittyy vähitellen legioonalaiseksi ja musketöörit muuttuvat kaupunkeja tasottaviksi ydinaseisiksi samalla kun valtiomalli edistyy despotiasta monarkian kautta demokratiaan. Ja – uskokaa tai älkää – taianomaisella tavallaan Meier sai tämän paketin toimimaan sujuvasti ja mutkattomasti, mutta silti niin syvällisesti, että peli tarjoaa myriadeja erilaisia strategisia vaihtoehtoja ja pelitapoja, ja lähes ehtymättömän jälleenpeluuarvon.

Miten tämä kaikki on sitten toteutettu? Heti pelin alkuun pelaaja valitsee sivilisaationsa (roomalaiset, kreikkalaiset, babylonialaiset, jne.) ja generoidaan uusi maapallo, jonne pelaaja ilmestyy yhden siirtolaisyksikön (settler) kanssa. Siirtolainen on perusyksikkö, joka voi rakentaa kaupunkeja, sekä niitä ympäröiviä parannuksia (improvement) kuten peltoja ja teitä. Kaupungit hyödyntävät puolestaan ympäröiviä luonnonvaroja kehittäen kolmea resurssia: tuotantoa, ruokaa ja kauppaa (trade). Tuotannolla rakennetaan lisää yksiköitä ja rakennuksia, kun taas ruoan ylijäämä kasvattaa vähitellen kaupungin väkilukua, mikä taas lisää edellisten tuotantoa, jne. Kerrassaan nerokasta! Ihmiskunnan kehityksen ja taloudellisen toiminnan perustekijät on puristettu tähän hyvin kompaktiin ja toimivaan, mutta silti sinänsä realistiseen kaavaan, johon koko peli perustuu.

Kaupunkien kehittäminen on kaiken a ja o! Kaupungeissa koulutetaan esimerkiksi sotajoukkoja tai rakennetaan kaupunkeja kehittäviä rakennuksia tai ihmeitä (kuten Pyramidit, Kiinan muuri yms.), joilla saa monimuotoisia bonuksia sivilisaatiolleen. Raha (kauppa) kanavoidaan puolestaan joko tieteeseen tai valtion pohjattomaan kirstuun, josta sillä voi nopeuttaa rakennusten ja sotavoimien rakentamista. Tiede on ehdottoman tärkeää, sillä se vie peliä varsinaisesti eteenpäin. Civilizationin teknologiapuu on kovin kattava alkaen pyörän, kirjoitustaidon tai filosofian keksimisestä edeten pelin kuluessa ihmiskunnan korkeimpiin henkisiin saavutuksiin. Jokainen kehitetty teknologia avaa uusia rakennuksia ja yksiköitä, mutta tieteellä on myös selkeä pragmaattinen arvonsa, sillä vahvempikin sotilasmahti jää pian jälkeen sotateknologisessa kilpajuoksussa, mikäli se ei satsaa tieteeseen.

Näillä perussäännöillä sitten mennään vuoropohjaisesti eteen päin. Loppu on pelaajan strategisen mielikuvituksen varassa ja vaihtoehdot ovat lähes loputtomat. Ollako siis valistunut ja humaani filosofikuningas, vai sikamainen selkäänpuukottaja, joka pettää kaikki sopimukset alta aikayksikön ja jyrää surutta heikommat sotilaskoneistonsa alle? Esimerkiksi nykypäivän Kiinan ulkopoliittinen strategia (varovaista talouskehitystä, ”win-win” -diplomatiaa ja kaupankäyntiä kaikkien osapuolien kanssa) saattaisi myös osoittautua toimivaksi, sillä muiden sivilisaatioiden kanssa voi solmia liittoja, vaihtaa teknologioita ja muodostaa kauppareittejä. Vastustajien tekoäly ei ole kummoinen, mutta konekuninkaat käyttäytyvät suhteellisen rationaalisesti. Ne esimerkiksi muistavat pelaajan sikailut, eivätkä hevin taivu maineensa tyystin tahranneen kuninkaan kumppaniksi. Vastustajien profiilit myös vaihtelevat historiallisia kehityskulkuja karkeasti seuraten, ja esimerkiksi Mahatma Gandhin luotsaama Intia ei ole ensimmäisenä käymässä pelaajan kimppuun ydinasein…

Kuinka tällaisen pelimaailman peruskallion hienoutta pitäisi taas ylistää loppukaneetissa? Civilization on yksinkertaisesti yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä strategiapeleistä, ja ehkäpä jopa peleistä ylipäätään. Sen lisäksi, että se laittoi isot pyörät pyörimään strategiapelien omassa historiallisessa kehityksessä, se oli (ja on edelleen) erinomasen viihdyttävä peli! Onhan Civ-ykkösen Dos-pohjainen käyttis hieman kankea ja onhan se toki nykypäivän silmin tarkasteltuna suorastaan susiruma, mutta kuten niin usein totean: grafiikka on edelleen toimivaa ja tarkoituksenmukaista. Karkea grafiikka ei kumoa sitä tosiasiaa, että Civ-ykkösen perus pelimekaniikka on myös yhä hyvin toimiva ja krumeluurien riisumisen jälkeen aivan sama kuin kaikkein uusimmissa Civilizationeissa. Hypetyksestäni huolimatta väitän kuitenkin, että pelisarjan kaikkein ajattomin edustaja on vuonna 1996 ilmestynyt Civilization II, joka jalosti ykkösen konseptin täydellisyyteensä. Seuraavassa postauksessa yritän selittää miksi!